Olen jo pitkään toivonut voivani jäädä pois palkkatyöstä. Ahdistavasta, stressaavasta toimistohommasta, jossa vastuu ja palkka eivät kohtaa ja jolle vain antaa itsestään kaiken saamatta juuri mitään takaisin. Elämä on liian lyhyt siihen, että viettää siitä suuren osan työssä jossa ei viihdy tai ruuhkassa matkalla töihin tai sieltä kotiin. Olen samanaikaisesti etsinyt poispääsyä ahdistavasta työelämästä ja soimannut itseäni siitä, että olen nyt laiska ja huono, tuottamaton ihminen, kun kehtaan tällaista edes toivoa.
Toiveisiini on kuitenkin vastattu - tämän hetkinen määräaikainen työsopimukseni päättyy elokuun loppuun. Ja sitten hyppään. En tiedä, mikä minua odottaa, mutta olen innoissani siitä, että pian se selviää.
3 viikkoa enää työtä jäljellä ja tällä hetkellä stressaan erästä työjuttua niin, että kurkkua kuristaa ja verenpaine tuntuu kohinana päässä ja suonissa. Ei enää tätä. Oma vika, tietysti. Oma moka, joka on johtanut tähän viime hetken paniikkiin. Syytän aina vain itseäni. En esimerkiksi sitä, että kesän ajan töissä on ollut niin kiire, että jos jättää työpöytänsä hetkeksi käydäkseen vessassa, on pomo jo kimpussa. Ettei tämä lisäisi virheiden mahdollisuutta? Ihan oikeasti, I kid you not. Tällaista työelämää ihan todella on olemassa.
Olen oppinut valtavasti itsestäni tämän vuoden aikana. Oikotie Optimaaliin-valmennus antoi paljon pohdittavaa ja välineitä elämän järjestämiseen. Edellisen blogimerkinnän aikaan epäilin itseäni syömishäiriöiseksi ja kieltämättä tässä hyvinvointiskenessä on paljon myös pahoinvointia. Tarkoitan, että joskus hyvinvoinnin tavoittelu menee niin äärimäisyyksiin, että se kääntyy itseään vastaan. Kaksi ihmistä voi syödä ihan samoja ruokia. Toinen valitsee syömisensä luonnollisesti, nauttien ja pakottamatta ja toinen kiellettyjen ja sallittujen ruoka-aineiden lista kädessään stressaten lihomista, epäonnistumista, treeniajan puutetta. On ihan selvää, että nämä kaksi ihmistä eivät voi yhtä hyvin samasta ruokavaliosta huolimatta. Minä olin tuo stressaaja. Olen laihduttanut vuodesta 2007 saakka. Sen on nyt loputtava. Alan nauttia taas ruuasta. Ja ehkä taas elämästäkin.
Uskoin jotenkin, että sitten kun olen huippukunnossa, kun rasvaprosentti on alle 20, sitten olen hyvä ja kaunis, sitten voin alkaa elää. Kuinka typerää! Miksi, ketä varten, pitää rasvaprosentin olla alle 20? Ketä se voisi oikeasti muka kiinnostaa, minun rasvaprosenttini? Miten se voisi kertoa kuka olen ja määritellä olenko hyvä ja kelpaanko? Ja mihin muka pitää kelvata? Alan heräämään tästä unesta. Kasvukivuilta ei voi välttyä, mutta olen valmis heräämään. Sama koskee työtä. Se mitä teen työkseni, ei määrittele sitä, kuka olen. Minun ei tarvitse hakea hyväksyntää muiden silmissä tekemällä arvostettua työtä. Voin tehdä sitä, missä olen hyvä ja mistä nautin. Vain siten saan aikaiseksi jotain arvokasta.
Nyt aion painaa viimeiset 3 viikkoa, mutta sen jälkeen keskityn rauhoitumaan. Keskityn kauneuteen. Keskityn perheeseen. Teen tilaa rakkaudelle ja uusille upeille asioille. Niitä tulee kyllä, kun niille tekee tilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti